Matkalla

Luin tänään tekstin joka sai minut ajattelemaan paljon ihmissuhteitani. Kliseistä mutta totta on että jokainen elämässäsi kohtaama ihminen jättää sinuun jäljen, se saattaa olla kuin pieni lumihiutale jonka yksityiskohdat erottuvat tai kuin vaikea luunmurtuma. Molemmat saa pinnallisesti pois, mutta jos niitä ajattelee, ne muistaa täsmälleen.

Ajan kanssa saattavat kadota yksityiskohdat, kuten nimet, kuinka tapasit henkilön tai miksi tienne erosivat, mutta ainakin minä muistan jokaisesta ihmisestä ainakin yhden hetken, jonka juuri se henkilö teki tärkeäksi ja erikoiseksi. 

Se Jamppaan muuttamisessa on ollut erikoista, kun välillä tuntuu kuin astelisi aavekaupungissa. Lapsuudesta tutut kadut saavat herkästi muistelemaan niin hyviä kuin pahoja asioita niiltä ajoilta. Saatan kuulla pihoilta kaikuja entisien ystävieni nauruista tai huudoista, yhteisistä leikeistä, jaetuista salaisuuksista, unelmista ja haaveista.
Näen jatkuvasti tuttuja ihmisiä, tuttuja kasvoja, välähdyksenomaisia muistoja. Mutta en muista nimiä ja annan kohtaamistilanteiden vain lipua ohitseni. Niiden ihmissuhteiden aika on jo mennyt.

Onneksi on myös ihmissuhteita jotka kestävät vuodesta toiseen, aktiivisempana ja passiivisempana, kuin nuotio, joka voidaan jättää kytemään hilloksena tuhkan alle, kaivaa esiin ja sytyyttää uuteen liekkiin seuraavana päivänä pitkän yön jälkeen ja se palaa yhtä kirkkaana kuin ensimäisellä sytytyskerralla.

Mitä vanhemmaksi olen tullut sen enemmän olen huomannut miten ihmissuhteiden alkaminen, muuttuminen ja päättyminen vaikuttaa itseeni. Lapsena kaikki saivat saman huomioni ja kiintymykseni, mutta ikä tuo mukanaan (näemmä) fyysisen itsesuojeluvaiston lisäksi henkistä itsesuojeluvaistoa. Sitä alkaa arvioimaan ihmisiä tahtomattaan ja jakamaan heitä erilaisiin kategorioihin; työtoverit, koulukaverit, harrastustuttavat, kaverit, ystävät ja perhe. Perheeseeni kuuluu verisuvun lisäksi muutama tärkeimpiä ystäviäni. Heille olen kaikki mitä olen, muille en näytä itsestäni kaikkea, näin suojelen sisintäni särkymiseltä.

Olen hiljattain katkaissut yhden ystävyyssuhteen tahtomattani, mutta ehkä näin oli parempi. En ole tajunnut asiaa vieläkään kunnolla, sillä usein mieleeni tulee spontaani ajatus kertoa tälle ihmiselle elämäni muutoksista tai mullistuksista. Mutta juuri kun olen tekemässä näin tajuan että se ovi sulkeutui ja nyt voin vain vaalia hyviä muistoja, niitä hetkiä jotka juuri hän teki erikoisiksi. Silti en unohda ja on ihana välillä kuulla hänestä ja toivon hänelle pelkkää hyvää.

Kenestä kerran välittää,
tulee hänestä aina välittämään.
Sen myönnän.
Kenet otan osaksi omaa laumaani,
hänen askeleensa luokseni eivät koskaan ole estetyt.

Toivon että jos kenellekkään ihmiselle, jonka olen joskus tuntenut läheisesti tulee tarvetta saada tukea tai jakaa riemua jonkun kanssa, oli tilanne mikä hyvänsä, olkapääni, puhelimeni, kotioveni ja teepöytäni on aina avoin.

Sentimentaalisin tunnustuksin

UPS Ria