Olen hukannut suunnan. Etsin tietä, jota ei ole vielä tehtykään. Harhailen metsässä seuraten muiden jättämiä kinttupolkuja, joita en tunne omikseni. Poikkean polulta kyllästyen seuramaan muita. Idea saa minut raivaamaan oma tietäni, kunnes huomaan sen johtavan tiheikköön tai jyrkänteelle. Kolme kertaa olen jo yrittänyt ja palannut takaisin. Nyt tuntuu kuin istuisin keskellä neljän tien risteystä kädessäni navigaattori. Se kysyy osoitetta. En tiedä mitä kirjoittaa, heitän summamutikassa jotain sinnepäin. Se johtaa umpikujaan, toinen yritys antaa määränpäähän saapumis ajaksi yli 5 vuotta tästä eteenpäin. Liian pitkä matka. Räplään laitetta tuskaisena ja löydän kohdan ”tyhjennä reitti”, painan sitä ja navigaattori kysyy vvarmistaakseen valintani: ”haluatko varmasti tyhjentää reitin?”. Kyllä haluan, napautus ruutuun ja nyt kartta on tyhjä. Ruudun ylälaidassa vilkkuu varoitus: ”Reittiä ei suunniteltu.”
Reittiä ei suunniteltu, Istun risteyksessä miettimässä ja suunnittelemassa tietäni. Reittiäni määränpäähän, joka on toistaiseksi tietämätön.
Valitettava tosiasia on että mitä vanhemmaksi elää, sen tyhmemmäksi tulee. Tai ainakin niin minusta tuntuu, kun yhteiskunnan koukeroiset mutkat tekevät yksinkertaisesta ja selkeästä, vaikean ja monimutkaisen. Vuonna 2007 suuntani oli selvä ja määränpää tarkkana mielessäni. Paljon on muuttunut siitä ja suuntavaistoni on pettänyt minut tässä mahdollisuuksien ja rajoitusten suurkaupungissa, joka kasvaa tiedon myötä.
En voi sanoa tähän mitään muuta, kun että please don't leave me. Minä en sun elämästäs katoa ja olen mielelläni mukana kun ajetaan ralliautolla katolleen (ralli-Rauskulla kenties...) kun se navigaattori pettää. En minäkään tiedä minne olen menossa, enkä sen paremmin mistä olen tulossa. Rakastan vahvuuttasi ihmisenä, rakastan sinua! Älä koskaan unohda sitä. -Pirkko-Irmelisi
VastaaPoista