Maailmankaikkeus syytää Suomeen syksyisin vettä. Tänä syksynä määrä tuntuu suuremmalta kuin aiemmin. Pienen karvaisen prinsessan mieleen tämä ei vain mahdu.
Mollyn mietteitä keskiviikon kurjaan säähän:
Minä en ala! Ulkona on märkää! Siis luuletko todella että menen ulos tuollaisella ilmalla ja vielä kävelisin ihan itse? No en harmiksesi todellakaan tee niin. Pissalla käyn ja senkin teen vain koska et päästä minua sisään. Mutta odotahan vain, tämän kastumisen minä kostan, kostan ja haisevasti!
Taasko lenkille? Ei minä en tahdo. Nenäni kertoo että on aiempaa märempää. Hyvä on, jos muutkin lähtevät niin kai se on minunkin tultava. Hetkonen tämähän ei ole hassumpaa. Tuohoa astun, niin loiskahtaa kivasti, tuohon hyppään ja roiskahtaa kivasti! Mutta mikä on tämä tunne? Olo tuntuu kummalta. Korvat väpättävät ja jalat tärisevät vaikka hauskaa on kuinka. Ny-ny-nytkö jo si-si-sisälle? Enhän tarvitse kuivausta? Eihän sitä pyyhettä? Hyvä on, kuivaa sitten. Nihkeä olo! EN tykkää! Lelut ei pysy tassuissa ja lattiat on liukkaat. Sohvallekkaan ei pääse! Mitä tämä kohtuuton vääryys on!?!
Mollyn mielenliikkeet vieraaseen silmään vaikuttavat aivan oikosulun saaneen kaukoohjattavan auton sekopäiseltä pyörimiseltä. Pärräää äärrrräärräärrräää. Röh röh -spurttia pitkin lattiaa. Haiseva kosto oli siis se, ettei neiti voinut mennä suuremmalle hädälleen märälle pihalle, vaan se täytyi tehdä mahdollisimman huomaamattomasti mutta tehokkaasti lähelle matin tietokonepöytää. Tuuletimme hajua ulos puoli tuntia.
Toivon pian kaunista päivää koittavaksi, että pääsisimme kuvailemaan ulos ja paremmalla kameralla, mutta tässä on nyt neidistä tälläinen korvat pystyssä otos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti