Lupaan rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä aina uudestaan.

Tein lupauksen vuonna 1999, toisen samanveroisen vuonna 2005 ja kolmannenkin juuri viimevuoden puolella. Olen luvannut jakaa elämäni iloineen ja suruineen, luvannut opettaa ja pitää huolta parhaimmalla osaamallani tavalla sekä tarvittaessa tehdä päätöksiä toisen parasta ajatellen.

Sellaisen päätöksen minä jouduin kuluneella viikolla tekemään. Se oli valehtelematta raskain päätös jonka olen joutunut tähänastisessa elämässäni tekemään.

Perjantain (13.1) ja lauantain välisenä yönä heräsin, kun vanha muorimme Tyyne sai jonkinsortin kohtauksen ja kipuili silmiinnähden. Kohtaus oli lyhyt ja Tyyne oli kohtauksen jälkeen "normaali", mutta se seisautti vereni ja valvoin loppuyön tarkkaillen kaikkien karvaisten rakkaimpieni unta. Aamulla kävimme eläinlääkärin päivystyksessä ja saimme kipulääkettä ja vahvistuksen epäilylleni. Yöllinen kohtaus saattoi olla sydäninfarkti ja lähtö oli käynyt jo lähellä.

Viimeisen päätöksen varjo oli leijunut yllämme jo viime keväästä, jolloin vanhus pudotti talvikarvansa mukana myös lihaksensa ja muun massansa. Siitä oltiin jo päästy aika hyviin mittasuhteisiin, mutta vanhuus ei ollut tullut yksin rynnäköidessään sisään. Etujalkojen nivelrikko, sydämen sivuääni, dementia ja hammaskaluston huono kunto olivat isoimmat ongelmat jotka eläinlääkäri kesällä havaitsi. Hammaskalustoa ei päästy putsaamaan, kun nukutuksen riskit olivat liian suuret sydämelle. Kesällä ei ryhdytty vielä lääkinnällisiin toimenpiteisiin, koska siitä olisi heti muodostunut noidankehä pilleri tähän vaivaan, toinen edellisen aiheuttamaan sivuvaikutukseen, kolmas toisen muodostamaan häiriöön elimistössä...

Koko kesä meni miettien joko nyt? Paino alkoin nousta, ruoka maistua. Kovin leikkimielinenkin muori oli pikku-Mollyn kanssa painiskellessaan. Syksyä kohden ainoaksi ongelmaksi alkoi muodostua yksin jääminen, sillä eroahdistus oli kasvanut dementian myötä valtavaksi ja paniikkihäiriöitä aiheuttavaksi. Tähän keksittiin ratkaisu, että tyyne lähtisi maalle Lamminkylään viettämään eläkettä "kesäperheeni" hoiviin. Omakotitalo ja Mamma pitämässä huolta meidän Tyynestä.

Syksy taittui pikkuhiljaa talveen, tuli joulu ja uusi vuosi, kaikki meni suhteellisen hienosti, mitä nyt heillä oli siellä toistensa tapoihin totuttelemista. Pari roskista sai kyytiä ja kai yksi margariinipurkkikin keittiönpöydältä. mutta kuulemma Tyyne oli hyvää seuraa.

3. päivä tammikuuta 2012 sain puhelun, joka johti tyynen kotiutumiseen takaisin luoksemme Parolaan. Edellisenä päivänä oli oksennettu monesti ja ruoka ei maistunut. Juuri kolmantena päivänä Tyyne oli tavallisen aamupissalenkkinsä sijaan juossut pihalla seisovan parakin alle ja oli pyrkinyt karkuun lähestyjiä. Noin kolme tuntia myöhemmin rouva oli suvainnut tulla takaisin sisälle, mutta ei silti ollut suostunut syömään.

Reilu viikko kului kotona ilman suurempia muutoksia, ruoka alkoi taas pienen suostuttelun jälkeen maistua, mutta Tyyne oli vain varjo entisestä sähäkkäästä ja innokkaasta itsestään. Stten tuli se kohtalokas perjantai 13. tammikuuta.

Nämä tapahtumat saivat minut tarttumaan toimeen ja tekevän sen mikä on oikein. Varasin ajan eläinlääkälle ja sovin muista järjestelyistä. Mitään muuta ei ollut enää tehtävissä, oli aika toteuttaa koiranomistajan viimeinen velvollisuus. Velvollisuus johon pennun ensikertaa syliin saadessani sydämessäni lupasin.

Keskiviikkona 18.01.2012 Päättyi yhteinen 12 vuotta, 1 kuukauden ja 1päivän mittainen matkamme.
Tyyne nukkuu nyt ikiunta muiden rakkaiden jo edesmenneiden lemmikkiemme vieressä.

Hyvää yötä rakkaamme, olette aina sydämissämme.


Loppuun laitan vielä runon jonka Tyyne-Amalialle kirjoitin.

Kuule nyt mua äiti maa,
lapses pään povees laskea saan,
Ota syliis ja tuudita uneen ikuiseen,
vie valoon ja päästä kivuista autuuteen.

Metsään kuulut sä luonnon lapsi,
kettutyttöni tulisielu.
Lähde matkaan ystävien,
vietä päiväs juosten ja leikkien.

Sulle petaan mä paikan kuusen juureen,
josta voit mulle rajan takaa kuiskia tuuleen.

Nuku nyt pieni, meillä suuri ikävä tulee,
ajan päästä se helpottaa ja iloiten sun juoksevan metsässä kuulee.

Oot aina sydämessä mukana
Rakas Tyyne-Amalia
Kaikkien pikkukoirien äiti.