Radiohead - päässäsoimisen kirous

"Lunta tulvillaan, on märkä räntä sää, liukastua ei saa, ei oo aikaa sairastaa..."
Säänherrat ovat päättäneet moninaistaa Suomen sääkulttuuria tuomalla meillekkin ihan oman sadekauden. Mukavampaa olisi jos se olisi ajoittunut kesähelteiden väliin, eikä syksyn ensipakkasille. Töissä on sitten rampattu vintin rappusia vieden vuoroin märkiä loimia kuivumaan ja tuoden kuivia alas.
Tämän viikon toisena mottona on toiminut: "Ain laulain työtäs tee!" Tosin tämä laulaminen on tapahtunut enimmäkseen päänsisäisenä jankutuksena ja renkutuksena. Päässä ovat soineet monenmoiset lastenlaulut, ärsyttävät poppibiisien kertosäkeet ja vihoviimeisimmäksi joululaulut.

Ria Radion biisilistaa:
- "liru laru loru, moni turha poru ratki riidaksi muuttuu..."
- Pingviinilaulu.
- Känkkäränkkä
- Jöröjukkarock
- Hauva ikkunassa
- I wanna marry you - Bruno Mars
- Someone like you - Adele
- Bad romance - Lady Gaga
- Got to love you - Sean Paul
- Varpunen jouluaamuna
- Kulkuset
- Petteri punakuono
- Kolme yötä jouluun on.

Nämä noin muunmuoassa tänään.

Töissä päästäänkin railatuksen jälkeiseen asiaan. Kuka helvetin insinöörinpaerkele on keksinyt tehdä herätyskelloon asetuksen että se EI soi viikonloppuisin? Kuka tunnustaa?!
Määrityksien ja sekaannusten johdattelemana olin koko viime viikonlopun aivan sydän kurkussa. Sekä lauantaina että sunnuntaina myöhästin vähän töistä kyseisen kapistuksen takia. Että hurraa vaan.

Ja koska elämäni on tällähetkellä pelkkää työtä, älkää odottako minun muistavan joulua tai vierailuja joulunpyhinä. Laiskana ihmisenä keksin lähipiirilleni helpot ja mielestäni mukavat joululahjat. Paljoa niihin ei käytetty rahaa, eikä oikeastaan aikaakaan, mutta ne on valittu ajatuksella. Sitten ne muutamat hankalat, joiden lahjoihin ei riitä aika, ajatus, eikä raha, saavat perinteisesti kukkia ja sydämelliset jouluntoivotukset joskus joulun jälkeen. Häviävän pienellä mahdollisuudella ennen uutta vuotta, toivottavasti ennen kesää.

"Menetkös koirien kanssa kohta ulos?" Huutelee mummi olohuoneen puolelta. Ai niin koiria, mulla on koiria... Mitkäs niiden nimet olikaan? Olen koirien kanssa Järvenpäässä "työmatkalla" lyhyemmän työmatkan, -ajan ja kulusäästöjen toivossa. Vähän on ikävä kotiin omaan sänkyyn, mutta vaihtelu tällä kertaa virkistää. Lyhempien matkojen takia ehdin nukkua enemmän ja sain jopa 8 tunnin yöunet viimeyönä.

Niin niistä koirista, Sonnylle ja Mollylle kuuluu hyvää ja he voivat aika paksusti. Siis mummilassa kun on vaarana jokaisella vierailialla joutua syöttöporsaaksi jos ei pidä varaansa. Ahneet pohjattomat kaivoni eivät ota kerjäämiskieltoja kuuleviin korviinsa ja muuten niin kuivahuuliset koirani muistuttavat täällä kyläillessään Berhandinkoiria kuolajojoineen. Katsotaan miten hyvin Sonny vierii torstaina agilityssä... Saa heittää vetoja pääseekö Sonny kierimällä vai lyllertämällä nopeammin eteenpäin :D

Tämä oli tälläinen kulumisia postaus ja valitettavasti tylsästi ilman kuvia.
Hyvät yöt ja toivottavasti ei ihan vielä joulut tai uudet vuodet.
Iki ihana perus säätäjänne Ria kuittaa tältä illalta.

Olo on kuin valkoisella kanilla ihmemaassa.

 "Voi voi voi taaskaan ehdi en, oon liian kiireinen! En tervehdi, en sano hei voi ei voi ei voi ei!" Sitä juostaan taas kuin viimeistä päivää. Pääni ei ehdi edes kolmanneksi jalaksi, kun vauhti on niin huimaa. Töissä kuluu päivät ja illalla väsyttää niin että kaikki muu on jäänyt taka-alalle. Koti on rempallaan, koirat kurittomia, autokin näyttää siltä kuin sinne olisi siivottu viikonloppubileiden roskat ja vuoden edestä löytötavaraa. Jaksamista saattaisi löytyä, jos vuorokauteen saisi lisää tunteja.

Äh, mitä oikein höpisen? Jaksaminen tässä on se joka loppuu. Mitä pidempään on kiire, sen enemmän aikaa kuluu ihan perusjuttuihin. Ja mitä pidempään menee perusjuttuihin sen kiireempi on.
Pitäisi saada mahtumaan kalenteriin viikossa:
- 40 tuntia töitä, työmatkoihin 10 tuntia,
- unta pitäisi saada vähintään 7 tuntia yössä, mikä tekee viikossa 49 tuntia.
- Koirien lenkkeilyihin 10 tuntia, agility ja muu treeni siihen päälle matkoineen 4,5h

Tässä on jo 113,5 tuntia, joten aika tiukoille menee, kun viikossa on 168h.
Tähän ei ole laskettu nyt syömistä, peseytymistä, sosialisointia ihmisten mm. avomiehen kanssa. Koiratkin vaativat huomiota ja heille nipistänkin pikkuisen aikaa nukkumisestani. Vartin leikit ja rapsutukset ovat omiaan saamaan sekä minut että koirat paremmalle tuulelle ja jaksamaan paremmin. Ilman pientä perhettäni en pärjäisi. Ilman noita odottavia, lohduttavia, innostavia ihmisiä ja eläimiä en jaksaisi tässä oravanpyörässä. Kaiken lisäksi yritän vielä kouluttautua, mikä sekin vie aikaa, jota minulla ei olisi.

Kysymys herää. Miksi olen tässä kiireisessä oravanpyörässä? Mikä saa minut juoksemaan hiki päässä? Miten voin asettaa työt oman ja perheen hyvinvoinnin edelle? Vastaus on RAHA. Tuo julma kylmä asia, mikä pyörittää tätä yhteiskuntaa ja koko maailmaa. Se saa ihmiset raatamaan niska limassa, unohtamaan omat tarpeensa ja käyttäytymään kuin muurahaiset.

 Käsitys on että raha ja oma hyvinvointi käyvät käsi kädessä, jos on rahaa, on myös hyvinvointia. Mutta onko asia niin? Kyllä, on helpompi käydä kaupassa laskematta jokaista senttiä, jonka kulutat. Kyllä, on mukava ettei tarvitse arpoa minkä laskun maksat ja minkä jätät karhuttavaksi seuraavalle kuukaudelle. Mutta se määrä työtä mitä rahasi eteen teet, onko se riittävä suhteessa aikaan jonka menetät? Siihen vastaukseni on ei. Raha ei tule koskaan korvaamaan sitä ylimääräistä puolituntista unta, joka saisi sinut leppoisalle tuulelle, se ei korvaa menetettyä hetkeä rakkaimman kainalossa tai naurua jota et naura, koska et ole näkemässä mitä hauskaa lemmikkisi keksii leikkiessään.

Olisiko mielekkäämpää tehdä töitä vähemmän ja elää vähemmällä, jotta saisi enemmän sitä mitä raha ei voi korvata? Mielestäni kyllä. Ja niin aion tästä lähin tehdäkkin. Se voi olla ongelmallista, koska yhteiskunta ei halua ihmisiä jotka sanovat minä, vaan se haluaa ihmisiä jotka sanovat me.

Yhteiskunnassamme täytyisi olla aina niin tehokas. Mutta edellistä sukupolvea katsoessani koen että jossain on menty pieleen. Suuri osa heistä on uupuneita ja stressaantuneita. Uusi sukupolvi katsoo kauhulla kuinka heidän vanhempansa kuluvat loppuun, eivätkä nuoret uskalla edes lähteä yrittämään polkea samaan pyörään, joka muuttuu huomaamatta noidankehäksi.

Idealististen ajatusteni takia huomiseni on taas kiireisempi. Sillä aika jonka tämän kirjoittamiseen käytin, kostautuu minulle lyhyempinä yöunina, lyhyempinä hetkinä olla minä eikä osa yhteiskunnan koneistoa.

Hyvää yötä ja ajatelkaa silloin tällöin omaa jaksamistanne.

Tämän postauksen kuvat teille tarjosi Googlen kuvahaku. En omista oikeuksia kuviin.

Minä olen muistanut.

Kiireisen työtahtini katketessa kahteen vapaapäivään huomasin sydänalassani pienen painon. Katsoin kalenteria ja huomasin että edesmenneen koiramme Ninnin lähdöstä on kulunut 5 vuotta. Tänään annoin ajatusteni palata muistoihin, selasin niitä vähäisiä valokuvia joita minulla Ninnistä on ja sytytin kynttilän Tyynen äidin ja Sonnyn isoäidin muistolle. Käteni osuivat tulitikkuja etsiessäni laatikkoon jossa säilytän pirrustustarvikkeitani. Otin sieltä vahaliidut ja paperia. Etsin vielä yhden lempi kuvistani Ninnistä ja näin inspiraatio tuli ja vei mennessään. Valokuva on hieman tärähtänyt ja huonossa valossa otettu kuva, jossa Ninni makaa sohvalla.

Muistan tilanteen jolloin otin kuvan. Se oli vielä filmikamera, jolla kuva on otettu ja rullan viimeinen otos. Meidän huushollin ensimmäinen digikamera oli äidillä työmatkalla mukana. Jännitin kameraa etsiessäni että kuvauskohteeni häviäisi, jos pitäisin meteliä, joten hiippailin asunnossa kuin mikäkin rosvo. Lähestyin malliani varoen ja hoin sanaa paikka ties monennettako kertaa. Laskeuduin polvilleni olohuoneen matolle tähtäsin ja painoin liipasinta. Samaan aikaan kuuluivat äänet räps ja prring! Ovikello siis soi ja koirat säntäsivät ovelle kuin ohjukset.

Piirrokseni on siis enemmän elävä muisto koirasta kuin mitä valokuvasta sai irti, mutta itse ainakin löydän siitä Juuri sen koiran, kuin sieltä sohvalta 7 vuotta sitten.

Kun halla puree ja pakkanen paukkuu,
sohvalta kuuluu pöljän koiran haukku.
"Oles nyt! Ei kukaan tule sieltä."
Mutta pörröinen tyttö oli aina toista mieltä.

Talvisin lenkit ne vasta hauskoja oli,
niin hyvin ei hankeen sopeudu moni.
"Missä on koirasi?" Naapuri kysyi.
Kun vain silmät ja nenänpää hangesta näkyi.

Niitä aikoja muistelen lämmöllä tovin,
se mieleni vetää haikeaksi kovin.
Nyt kun mä mietin mihin ilosi ja älysi olisi riittänyt,
eläessäs et niillä ihmisten tyhmyyden takia tarpeeksi kiitosta niittänyt.

Toivon että muut ymmärtäisi arvostaa, kaltaistasi koiraa joka aidosti rakastaa.

                          ..................................................

Muisteluiden jälkeen voin tässä palata hieman piristävämpiin aiheisiin. Kuten tämänpäiväisiin agilitytreeneihin. Menin paikalle ajoissa Mollyn ja Sonnyn kanssa ja treenasin (lue yritin treenata) Mollyn kanssa kontaktia ja hihnassa näyttelykävelyä. Vielä ovat tytön hermot kovin lyhyet, mutta treeni saatiin päätettyä kolmen metrin mallikkaaseen ravi pätkään, eli onnistumiseen.

Sonnyn agitreenejä vetänyt Tiina oli tänään poissa paikalta, mutta saatiin jätkättyä treenit ihan ryhmän kesken. Tänään uutena juttuna tuli pussi, jossa pieniltä koirilta meinasi usko loppua, kun pussin kangas oli niin raskas ja vaikka kuinka ryömi ei valoa näkynyt. Kun oli pussiin tutustuttu yksitellen teimme Kirsin kanssa kolme pisteisen "kuntopiirin" jossa treenattiin pareittain, meillä oli kepit, pussi ja puomi ja sitä harjoiteltiin aina muutaman kerran per koirakko ja sitten siirryttiin seuraavaan osioon. 

Tätä vedettiin kaksi kierrosta ja sen jälkeen otimme hyppy - putki - hyppy pätkät vierekkäin isoille ja pienille koirille. Kaikki pääsivät lyhyillä väleillä treenaamaan, eikä kenellekkään tullut kylmä. Kinkkusuikaletta ja juustoa kului niin että sonny ei taida saada tänään iltapalaa. Olen niin tyytyväinen poitsuun ja hänen korkealla pysyneeseen motivaatioonsa. Seura taitaa tehdä kaltaisekseen, Molly on virittänyt koko laumaan ihan uutta tunnelmaa.

Huomenna olisi matka kohti asikkalaa ja siitä reissusta taitaa tulla aivan katastrofi, kun neljä trimmattavaa koiraaon perunut tulonsa vatsataudin takia. sielä sitä sitten istutaan ja pyöritellään peukaloita ja huolletaan välineitä, jos ei jostain keksitä lisää trimmattavia. Toivoa sopisi että ihme tapahtuisi.

 

Sorbettia ja sympatiaa loppuillaksi.

Työntekijä sinne ja takaisin.

Näin ne asiat vaan loksahtelevat paikoilleen, kun hetken istuu ja pyörittelee peukaloitansa. Työtä ilmaantui kuin tyhjästä ja se otettiin kiitollisena vastaan. Olen nyt töissä Helsingin Kilpatalli Oy:llä eli Helsingin Ruskeasuolla hevostenhoitajana ja tallityöntekijänä. Työ on hetkittäin erittäin hektistä, mutta paskaa lapatessa mieli lepää ja keho vahvistuu. Tallissa on 25 karsinapaikkaa, joissa asustaa mitä mielenkiintoisempia persoonia.

Töihin pääseminen tarkoittaa nyt myös sitä että työmatkakin hurahti kerralla aika pitkäksi. Parola- Pasila väli kun ei ole mikään kivenheittomatka. Junalla olen yrittänyt  kulkea mutta se aiheuttaa minulle puolet enemmän harmaita hiuksia kuin ajaminen Helsingin aamuruuhkassa. Olen tässä jo alkanut miettimään että ovatkohan kaikki VR:n lippu uudistukset ihan laillisia? Ja miten on otettu heti käyttöön niin tiukka linja lippujen suhteen, kun kaikkia laitteita ja uudistuksia ei ole saatu edes kunnolla käyttöön? Voidaanko olettaa suurimmalla osalla kansaa olevan puhelin jolla pääsee nettiin? Entäs miten on otettu huomioon puhelimella netissäkäymismaksut lipun tarkastuksen yhteydessä? Kuka ne korvaa? Miksi Suomen junaliikenne alkaa muistuttaa lentoliikennettä? Näihin kysymyksiin haluaisin saada vastauksia.

Kotonaolo aika on jäänyt aika minimaaliseksi tämän ensimmäisen työkuukauden aikana, mutta kyllä tämä tästä tasaantuu. Pitkien päivien välissä olen ollut evakossa Järvenpäässä äitini ja mummini hellässä hoivassa. Se on todella auttanut jaksamaan pitkiä päiviä töissä kun tietää ettei tarvitse sen kauemmas lähteä ajamaan. Usein on ollut myös ruoka pöydässä ja peti valmiina. Viiden tähden palvelu siis.

Koiratkin ovat saaneet nauttia välillä luksuselämää ja valitettavasti se alkaa näkyä jo näin lyhyessä ajassa epämieluisasti. Tyynelle hemmottelu on tehnyt kropallisesti hyvää ja se on saanut mukavasti painoa talvea varten, vapaa ruokinta ei tosin oikein sovi vanhan rouvan rakolle ja näin on muutama vahinko päässyt käymään. Myös Molly on hiukan lipsunut sisäsiisteydestä, mutta tästä saamme syyttää syöttäjää. Sonny taas on kerännyt itselleen reilu kilon ylimääräistä lihaa (lue ihraa), josta on päästävä äkkiä eroon. Poitsun ihannepaino on 6,5kg ja nyt torstaina kotiutumisen jälkeen se painoi 7,6kg!! Varoitukseni ruokinnasta ovat toistaiseksi menneet kuuroille korville, mutta ehkä mummikin pian ymmärtää, miksi meillä on kotona säännölliset ruoka-ajat. Toinen epämiellyttävä ja ärsyttävä tapa on noussut pintaan, sekin liittyen koirien ruokailuun. KERJÄÄMINEN! Inhoan sitä, se on ällöttävää kun koira tuijottaa vaativasti pöydän vieressä melkein kuola valuen. Sitä aletaan taas kitkeä kotona keskitysleirisäännöin.

"Tuleksä jo nukkuu? Mä lämmitin sulle paikan valmiiks."

Vielä viimeisin ja onneksi vähäisin pahanteko, sängyssä nukkuminen. Molly ja Sonny ovat ottaneet kaiken irti tästä sääntömuutoksesta. Nyt kun Molly osaa jo hypätä sänkyyn ja on vielä niin pieni ettei sitä edes huomaa kun se tulee sinne. Niin millä sitä enää aamulla herätessään voi pientä torua, varsinkin kun toinen venytteleen niin autuaan raukeasti ja huomatessaan heräämiseni alkaa heiluttaa häntää ja kallistaa päätä. Sisäinen natsini on menettänyt särmänsä ja tilalle on astunut jonkin sortin äidinvaisto. Miten pelottavaa...

Vielä pikaisesti uutisia agilityn saralta. Eli siis Sonny aloitti lokakuun alussa uudestaan agilityn Etelä-Hämeen Koirakerhossa (E-HKK). Lähdimme liikkeelle ihan aloittelevien ryhmästä, jotta ohjaus, esteet ja koiran motivaatio saataisiin oikealle tasolle heti alusta alkaen. Pekolan lava on ollut meille erittäin mieluisa paikka treenata ja Tiina Vuorion johdolla ollaan saatu hienosti motivaatiokin kohdalleen. Talvikaudelta odotan paljon ja toivon että harrastus lähtisi tästä uuteen lentoon. Jospa kesäkaudelle pääsisimme jatkamaan jo osaavien ryhmään. Jos tuon muka vanhan pojan terveys kestää (koputetaan puuta) niin toivon että keväällä 2013 päästäisiin kisaamaan vielä Sonnynkin kanssa. Mollyn varttumista agi-ikään odotellessa, olemme jo pikkuisen salaa harjoitelleet putkea, keppejä ja puomia ja tyttö on ollut niistä aivan haltioissaan.

Näihin kuviin ja loistaviin tunnelmiin aloitamme seuraavan työviikon.

Syyskuista omenasatoa. Siitä pyöräytettiin kymmenkunta piirakkaa...

Ja erittäin hyvää omenakaurapaistosta. Kiitos Matin mummolle!

Syyskuinen Asikkalan taivas. Olin Trimmikurssilta kotiin lähdössä.

Navigointilaite suuntavaiston tilalla.

Olen hukannut suunnan. Etsin tietä, jota ei ole vielä tehtykään. Harhailen metsässä seuraten muiden jättämiä kinttupolkuja, joita en tunne omikseni. Poikkean polulta kyllästyen seuramaan muita. Idea saa minut raivaamaan oma tietäni, kunnes huomaan sen johtavan tiheikköön tai jyrkänteelle. Kolme kertaa olen jo yrittänyt ja palannut takaisin. Nyt tuntuu kuin istuisin keskellä neljän tien risteystä kädessäni navigaattori. Se kysyy osoitetta. En tiedä mitä kirjoittaa, heitän summamutikassa jotain sinnepäin. Se johtaa umpikujaan, toinen yritys antaa määränpäähän saapumis ajaksi yli 5 vuotta tästä eteenpäin. Liian pitkä matka. Räplään laitetta tuskaisena ja löydän kohdan ”tyhjennä reitti”, painan sitä ja navigaattori kysyy vvarmistaakseen valintani: ”haluatko varmasti tyhjentää reitin?”. Kyllä haluan, napautus ruutuun ja nyt kartta on tyhjä. Ruudun ylälaidassa vilkkuu varoitus: ”Reittiä ei suunniteltu.”

Reittiä ei suunniteltu, Istun risteyksessä miettimässä ja suunnittelemassa tietäni. Reittiäni määränpäähän, joka on toistaiseksi tietämätön. 

Valitettava tosiasia on että mitä vanhemmaksi elää, sen tyhmemmäksi tulee. Tai ainakin niin minusta tuntuu, kun yhteiskunnan koukeroiset mutkat tekevät yksinkertaisesta ja selkeästä, vaikean ja monimutkaisen. Vuonna 2007 suuntani oli selvä ja määränpää tarkkana mielessäni. Paljon on muuttunut siitä ja suuntavaistoni on pettänyt minut tässä mahdollisuuksien ja rajoitusten suurkaupungissa, joka kasvaa tiedon myötä.

Raivoa Maailmalle!

Maailmankaikkeus syytää Suomeen syksyisin vettä. Tänä syksynä määrä tuntuu suuremmalta kuin aiemmin. Pienen karvaisen prinsessan mieleen tämä ei vain mahdu.

Mollyn mietteitä keskiviikon kurjaan säähän:

Minä en ala! Ulkona on märkää! Siis luuletko todella että menen ulos tuollaisella ilmalla ja vielä kävelisin ihan itse? No en harmiksesi todellakaan tee niin. Pissalla käyn ja senkin teen vain koska et päästä minua sisään. Mutta odotahan vain, tämän kastumisen minä kostan, kostan ja haisevasti!

Taasko lenkille? Ei minä en tahdo. Nenäni kertoo että on aiempaa märempää. Hyvä on, jos muutkin lähtevät niin kai se on minunkin tultava. Hetkonen tämähän ei ole hassumpaa. Tuohoa astun, niin loiskahtaa kivasti, tuohon hyppään ja roiskahtaa kivasti! Mutta mikä on tämä tunne? Olo tuntuu kummalta. Korvat väpättävät ja jalat tärisevät vaikka hauskaa on kuinka. Ny-ny-nytkö jo si-si-sisälle? Enhän tarvitse kuivausta? Eihän sitä pyyhettä? Hyvä on, kuivaa sitten. Nihkeä olo! EN tykkää! Lelut ei pysy tassuissa ja lattiat on liukkaat. Sohvallekkaan ei pääse! Mitä tämä kohtuuton vääryys on!?!

Mollyn mielenliikkeet  vieraaseen silmään vaikuttavat aivan oikosulun saaneen kaukoohjattavan auton sekopäiseltä pyörimiseltä. Pärräää äärrrräärräärrräää. Röh röh -spurttia pitkin lattiaa. Haiseva kosto oli siis se, ettei neiti voinut mennä suuremmalle hädälleen märälle pihalle, vaan se täytyi tehdä mahdollisimman huomaamattomasti mutta tehokkaasti lähelle matin tietokonepöytää. Tuuletimme hajua ulos puoli tuntia. 

Toivon pian kaunista päivää koittavaksi, että pääsisimme kuvailemaan ulos ja paremmalla kameralla, mutta tässä on nyt neidistä tälläinen korvat pystyssä otos.

Totuuksia ja tekoja

Kävin lauanataina tapaamassa perhetuttujani mäntsälässä syntymäpäivän merkeissä. Siellä hurahtikin se lauantai hyviä ”vanhoja aikoja” muistellessa, nauraessa, sekä tietysti kuulumisia vaihtaen. Perheen äiti on minulle yksi monista suojelusenkeleistäni, joita ilman en olisi tässä ja juuri tällainen kuin nyt olen. Sanoinkin hänelle että minua on siunattu monilla hyvillä ihmisillä elämässäni, jotka ovat niin pienen kuin suurenkin vastoinkäymisen edessä kannustaneet ja tukeneet minua jatkamaan eteenpäin. 

Pyysin että Jade lukisi minulle kortteja. Niin juuri niitä pahamaineisia tarot-kortteja, jolla väitetään huijattavan ihmisiä. Tällä kertaa Jade käytti enkeli tarotteja. Mielestäni kortit toimivat, mutta siihen vaaditaan ihmisestä jotain mitä ei kaikilta löydy. Jotkut sanovat sitä kanavointitaidoksi, jotkut näkijänlahjaksi ja usein kuulee myös kuudennesta aistista puhuttavan. Jadea kutsuisin ennen kaikkea kanavoijaksi. Luvun aikana sain monia vastauksia ja selvennystä tämänhetkiseen elämääni. Ja ovea raoitettiin myös pikkuisen tulevan kuun puolelle. Sen verran vain että jaksan pysyä optimistisena. Ja kaikille skeptikoille tiedoksi että uskon ennemmin sattuman kaupalla omalla kädelläni nostamiin kortteihin, kuin ventovieraan kirjoittamiin lehtipalsta horoskooppeihin.

Uusilla näkemyksillä ja täynnä tarmoa ryhdyin ystäväni kanssa värkkäämään hänelle hiuspidennyspikkulettejä. Alku oli kankea ja ehdin jo ajatella että koko homma menee reisille, kunnes se vaan alkoi sujumaan. Kolmen työpäivän edestä sitä lettiä väännettiin, kokonaiset 92kpl. Katsottiin siinä samalla piirretty sarja klassikko Ginga nagareboshi Gin ”Hopea Nuoli” maratoonina ja jatkettiin katsomalla elokuvia. Niitä kuluikin kivasti kokonaiset 8kpl, Moulin Rouge, Knight’s tale ja Bram Stokerin Dracula vain muutaman mainitakseni.

Huomenna suuntaan Vantaalle tapaamaan toista hyvää ystävää, hänestä lisää sitten tuonnempana.

Koirilta vielä pikapikaa uutisia. Mollyn korvat alkavat näyttää jo hyvältä, kun saatiin teippiä, jota toinen ei rapsuttele koko ajan pois. Mukavuus ennen kaikkea meidän pikku prinsessalle. Sonnylle ja Tyynelle kuuluu oikein hyvää, nauttivat hetkistä jolloin pentu nukkuu ja heitä huomioidaan, sekä ottavat kaiken ilon irti siitä että olen lepsuillut kurista, pennun opettamisen takia. Niska-pers ote itsestäni ja pieni ravistus. Koirat ruotuun asap.

Peukalon jännetupentulehduksen alkua ja kumilenkin läpsyjälkiä parannellen edetään.

P.S. Eikalla on piakkoin neuvola ja pikkuisen hirvittää homomobiilin puolesta. Toivotaan että saa vielä kunnon auto-kansalaisleiman vuodeksi eteenpäin.

Olemisen vaikeus

(Tiistai-ilta)
Jännittää, huomenna on Mollyn ensimmäiset rokotukset ja nyt on se ratkaiseva hetki tehdä hyvä ensivaikutelma eläinlääkäristä pikkuiselle.  Omat jännitykseni yritän jännittää pois tänään, että huomenna en sitten tartuta sitä pentuun ja yritän unohtaa stressin kotiovelle. Rokotusaika on vartin yli kaksi, joten paikalle on mentävä kahdeksi, jotta ehtii tutustua. Tämä on myös ensimmäinen kerta kyseisellä eläinlääkärin vastaanotolla, joten aikaa on myös varattava tietojen antamiseen.

Jonkun päivän päikkärit

(Keskiviikko)
Tänään nyt sitten oli ne rokotukset, pentu vinkaisi kerran namin pureskelun lomassa. Nyt se retkottaa tuossa lattialla pitkällään ja tuhisee unissaan.

Aamulla kävin lenkillä ja haettiin posti. Kotona aloin selata pinoa. Nettilasku, matin puhelinlasku, kirje Itä-Uudenmaan poliisilaitokselta, ykkösbonuskortit, kennellitosta kirje... Mikäh! Katsoin poliisilaitokselta tullutta kirjettä. Suurempi hämmennys valtasi mieleni, kun se oli osoitettu minulle. 

Avasin kirjeen, siellä oli täydennetty lomake. Yhteydenottotiedot vanhempi konstaapeli Lassilalle. Kutsun aihe; rasti ruudussa rikoksesta epäiltynä. (Tässä kohtaa väri katosi kasvoiltani) Selostus asialle oli että olin töytäissyt puskuriin, ruuhka-aikaan Tikkurilan asemalla, kyrpiintynyttä taksin kuljettajaa, joka ei suostunut antamaan tilaa, että pääsen pois ”hänen” parkkiruudustaan. (Tässä kohtaa alkoi naurattaa) Ja olin vielä kolaroinnin jälkeen paennut paikalta. 

Kun sain naamani peruslukemille soitin vanhempi konstaapeli Lassilalle ja kerroin näkemykseni tilanteesta. Poliisi sanoi että ottaa yhteyttä taksin kuljettajaan ja palaa asiaan sen jälkeen. Noh poliisisetä sitten soitti ja moitti taksikuskin puhelinkäyttäytymistä, kehui minua asialliseksi ja sanoi että pääsen suullisella varoituksella, siitä etten pysähtynyt hoitamaan asiaa heti ja muistutti minua toimimaan toisin vastaavan tilanteen osuessa kohdalle. Kiitin hartaasti ja toivotin iloisesti hyvää päivänjatkoa.

Kyllä tässä rakkaassa kotimaassamme löytyy vielä ihan kunnollisiakin vinivuokkoja.

Valtavirtaan.

Päätin minäkin nyt sitten aloittaa tälläisen trendinomaisen blogin kirjoittamisen. Kirjoitustaitoni on päässyt ruostumaan pahemman kerran, mutta pyrin kirjoittamaan selkeää suomenkieltä ja toivottavasti saan osan entisestä kieleni terävyydestä takaisin.

Menneisyydet sikseen ja niitä sen enempiä tähän tekstiin kaivelematta kerron vain tärkeimmät kohokohdat tämän vuoden puolelta. Valmistuin eläintenhoitajaksi Koulutuskeskus Salpauksesta Kesäkuun alussa, enkä kauaa malttanut olla pois kauniista opinahjostani, sillä hain sinne ammattia syventäviin opintoihin trimmaajaksi. Nämä opinnot siis muilla alkoivat jo maaliskuussa, mutta äkkiäkös tässä ajantasalle pääsee. Töitäkin on tullut haettua muutamaan paikkaan, mutta vielä ei ole sen kanssa lykästänyt.

Töistä puheenollen myös kotona on tällä hetkellä enemmän töitä, kun koiralaumamme on saanut uuden jäsenen. Heinäkuun lopussa meille muutti pieni puuteri kiinanharjakoira tyttö Yasminblossom "Molly". Tyttö on emänsä Chattanooga's Read My Lips "Esterin" iltatähtipentueesta, jotka tupsahtivat maailmaan hiukan odottamatta. Pentueeseen syntyi vain kaksi pentua Molly ja hänen nakuveljensä.

Kotona vastaanotto pennulle oli loistava, Sonny alkoin jo parin päivän päästä kunnolla leikkiä pennun kanssa ja nyt nuo sisarussielut nukkuvat jo samassa kopissa. Tyyne on vanhuuttaan ollu hiukan toiminnasta pois vetäytyvä, mutta Mollyn saadessa muorin kohteekseen on tämä ottanut Tyynemäisen rauhallisesti, kuin vanhasta muistista. Hassua oli että meidän naapuri kysyi ihan tosissaan: "Onko tuo pentu noiden kahden tekemä?" Onneksi ei sentään. Mutta nyt kun ajattelee, niin niitä seuraillessani käy mielessä että Molly menisi Sonnyn pennusta ja Tyyne suhtautuu tyttöön hyvin isoäitimäisesti.

Pennusta olen hyvin tyytyväinen ja iloinen että sen taipumukset vauhtiin ja hyppäämiseen ovat korkealla ja luoksetulokin on nopea,säpäkkä ja terävä loppuun asti. (ainakin vielä *koputan puuta)Odotukset ja toiveet ovat siis jo korkealla, mutta annan toisen kasvaa ihan omaan tahtiinsa.

Laumassamme on siis tällähetkellä:

Sonny, Molly ja Tyyne

Tyyne-Amalia 17.12.-99
e. Suojan Galina japaninpk.
i. Nero kkmäyräkoira, australianterrieri mix.

Carson Cressley "Sonny" 28.03.-05
e. Tyyne-Amalia
i. Diego kiinanharjakoira pp

Yasminblossom "Molly" 20.05.-11
e. Chattanooga's Read My Lips "Esteri"
i. Pinky Twinky Hips'A Holic

Koirien lisäksi olen touhuillut kesän aikana paljon hevosten parissa Välimäen tilalla pekolassa. Alkukesästä olin tilalla lasten- ja nuortenpäiväleirillä "leiriohjaajana" elikkäs kivammin sanottuna kerhotätinä. Loppukesästä on tullut pyörittyä myös Lammin suunnalla "kummitädin" roolissa, Tiian poni Fylinda "Linda"sai komean orivarsan, joka mutkien kautta nimettiin Fydan Kettiliksi "Ketku". Tiian ratsastusta Lindalla ja Ketkua on tullut käytyä kuvailemassa useaan otteeseen kesän mittaan.

Näillä eväillä kohti syksyä. Katsotaan mitä se tuo tullessaan.